Alkaneen viikon osittaista acediaa on ainakin hieman keventänyt alkanut kuoroilu. Eilen tiistaina pörhelsin Sateenkaarimessujen kuoron harjoituksiin, paraikaa kotiuduin Chorus Sine Nominen riveistä. Kokemusten vertailu on suunnattoman hupaisaa, sillä vastakkaisempia ne eivät juuri voisi olla – molemmat omalla tavallaan toiveitani vastaavia.

Sateenkaarikuoro Ääniset (tähän nimeen kestää ehkä vähän totutella) harjoittelee Kallion kirkon Vihreässä salissa, jonne löytäminen on jo itsessään suuri voitto. Rappukäytävässä kaikuneesta riemuisasta kälätyksestä (ja kälätys tässä nyt mahdollisimman positiivisessa mielessä) ei kuitenkaan voinut erehtyä. Kuoron idea näyttää olevan jotakuinkin se, että paikalle valutaan hitaasti viiden ja kuuden välillä. Pienessä keittiöntapaisessa, josta muuten näkee suoraan kirkkosaliin (tässä on pakko mainita, että ristillä roikkuva Kristus on kuin rippi-isäni kaksoisolento) kokoonnutaan yhteisten, tänä tiistaina runsaiden eväiden ääreen järjestämään kuulumiset kohdalleen. Vasta nautinnollisen sosialisoinnin jälkeen siirrytään itse asiaan.

Kimmo on valinnut johtamiseensa rennon mutta silti tiukan otteen. Se miellyttää minua. Harjoittelemissamme lauluissa ja virsissä alttostemmat eivät vaatineet epäinhimillisiä ponnistuksia. Silmiinpistävää oli kuoron yhteishenki. En ollut tavannut suurinta saa laulajista koskaan aiemmin. Harjoituksista pois lähtiessäni tuntui kuin olisin aina alttoillut kuoron riveissä. Kotoutumisprosessi ei kestänyt kauaa. Ehkä hlbt-painotteisessa kuorossa näkyy queer-piirien inklusiivisuus, tiedä häntä mutta henki kulki niin laulussa kuin yhteisössäkin.

Chorus Sine Nomine oli taas täysin päinvastainen yhteisö. Tiivis harjoitusaika ei tietenkään sallinut suurempia esittelyjä mutta jotenkin ulkopuolinen olo porukassa jäi. Toisaalta nautin kuoronjohtajan, Katjan, ja tällä kertaa mukana olleen Sibelius-Akatemian harjoittelijan otteista. Ennen varsinaisia harjoituksia he kartoittivat äänialaani ja sain varsin oivia neuvoja äänenmuodostuksellisiin ongelmiini. Kaiken kaikkiaan heidän johdollaan oli hyvä ja luottavainen laulutuntu. Ohjelmiston rima tuntui alkuun aavistuksen korkealta ja näitä lauluja täytyykin harjoitella huomattavasti tiivimmin. On silti ihanaa päästä laulamaan Bachia, Tikkaa ja Saint-Saënsia!

Ehkä vastakkaiset kokemukset kuorojen yhteisöllisyydestä eivät olekaan ongelma. Kenties minun ei tarvitse valita kahdesta hyvästä, jos voin saada molemmat ja nauttia molempien parhaista puolista.

Kesätyörintamalta ei edelleenkään kuulu mitään uutta. Tavallisiin harjoittelupaikkoihinkin on tullut ainakin hylkäävien vastausten perusteella satoja hakemuksia. Yritän lohduttautua sillä, että tämä on kaikkea muuta kuin otollinen ajankohta työnhakuun. Ja sillä, että graduprosessille ja mahdollisille vapaaehtoistöille omistettu kesä voi olla yhtä arvokas kuin töissä vietetyt kuukaudet, ainakin näin tutkijanurasta haaveilevan kannalta. Edellisissä lauseissa paino on silti sanalla ”yritän”.

”Sinun armossasi on mulle kylliksi”, lauloimme tänään lopuksi Tikkaa. Tätä luterilaista peruskiveä käyn miettimään tiskien ja kirjatosta löytämäni Emmaus-liikkeen perustajan Abbé Piérren kirjan ääreen. Vapaaehtoistyö Emmauksessa voisikin olla yksi vaihtoehto kesäksi, jos mikään ovi ei ole raottumaan päin!